Ajatuksia kisaamisesta harrastetasolla

Onnistuneen Suvisuokki-viikonlopun jälkeen olemme saaneet paljon kivoja kommentteja Nisun hyvin startanneeseen kisaharrastukseen liittyen. Mukaan on mahtunut myös mielensäpahoittajia, jotka ihmettelevät, miksi Nisulla pitää ylipäätään ängetä koulukarkeloihin ja vieläpä joko liian helppoihin tai liian haastaviin luokkiin. Ajattelimme avata ajatuksiamme harrastelijatasolla kisaamisesta, sillä aihe koskettaa lisäksemme myös monia muita ei-ammattilaiskilparatsastajia.

Kuva: Jannika Varonen

Jos kisaamisesta tai itsensä haastamisesta tykkää, kilpaileminen on kiva lisä hevosharrastukseen. Kuten varmasti kaikki alan harrastajat tietävät, laji on paljolti arkista puurtamista ja kisapäivät ovat harrastuksen kirsikka kakun päällä. Täällä Pohjoisessa luokkia on tarjolla niukasti ja siksi olemme ilmoittautuneet Nisun kanssa hyvillä mielin niihin kisoihin, joita on ollut tarjolla. Kuluva kisakausi on Nisun ensimmäinen, minkä tarkoituksena on saada ratsukolle hyvää kokemusta kisatilanteesta ja suuntaa siihen, mitä tehdään kotona nyt ja tulevaisuudessa. Vaikka rusetti kotiinviemisinä silloin tällöin tuntuu kivalta, Nisun kanssa tärkeintä on luoda rutiinia ja oppia pienistä ”epäonnistumisista”.

Ei ole oikein viedä hevosta sille liian haastaviin tai vaikeisiin tilanteisiin. Sen sijaan terveellä tavalla itsensä haastaminen kehittää ratsukkoa. Jos tarjolla on aavistuksen ”haastava” luokka, jonka asioita harjoittelemme hyvällä mallilla kotitreeneissä valmentajan silmän alla, olemme rohkeasti ilmoittautuneet kyseiseen luokkaan. Kouluratsastuksessa hevoselle ei käy kuinkaan, vaikka tulisikin huono rata. Reilun ja kannustavan ratsastajan kanssa hevonen voi varmasti oppia luottamaan ja tukeutumaan ratsastajaan näissäkin tilanteissa, joka luo pohjaa onnistumisille jatkossa. Esteratsastuksessa asia ei tietysti ole yhtä yksioikoinen ja ihan turvallisuussyistä emme koskaan menisi hyppäämään kisoihin rataa, joka on kotitreenien maksimitasolla.

Tällä hetkellä Nisu on kerännyt ennätysprosenttejaan eri luokkatasoilta seuraavasti:
• raviohjelma, lokakuu 2021 62,22 % ja sija 1/5
• Helppo D, kesäkuu 2022 67,00 % ja sija 1/6
• Helppo C, toukokuu 2022 64,762 % ja sija 10/20
• Helppo B, heinäkuu 2022 64,091 % ja sija 8/13

Kuva: Jannika Varonen

Raviohjelmasta (huom. lokakuussa 2021) ja helposta D:stä on kertynyt jo sen verran hyviä prosentteja, että olemme tehneet päätöksen jättää Nisun kanssa nämä luokat taakse ja tehdä tilaa toisille ratsukoille. Sen sijaan helppo C ja helppo B ohjelmista saadut prosentit kertovat siitä, että tekemistä tällä tasolla riittää, mutta myös kilpailemme Nisun kanssa sen omalla tasolla. Voimme siis huoletta jatkaa kisaamista näillä luokkatasoilla, eikä meillä ole vielä mikään kiire helppo A-luokkiin.

Kasvavista prosenteista huolimatta olemme saaneet paljon ”kritiikkiä” siitä, että Nisulla kilpaillaan helppo B -luokkia. Tiedostamme kyllä itse, että sillä tasolla on turha haaveilla vielä voitosta, mutta onko se joltakulta pois, jos haluamme kerryttää kisakokemusta ja tavoitella omia ennätysprosenttejamme? Ainakin meidän kohdalla valmentautumisen lisäksi kilpaileminen antaa näkökulmaa ja motivaatiota omaan ratsastukseen ja sen kehittämiseen ja uskallamme väittää, että enemmän kotitreeneille antaa 64 % tulos haastavasta luokasta kuin 70 % hipova tulos helpommalta tasolta. Terveeseen itsetuntoon (kasvatustieteilijä linjoilla) kuuluu kyky sietää sitä, ettei aina tarvitse sijoittua. Ymmärrettävää on myös se, että lapsia saattaa harmittaa, jos haaveet kunniakierroksella laukkaamisesta murskaantuvat hevosen säpsähtäessä radalla. Sitä suuremmalla syyllä meidän aikuisten tehtävä on mielestämme näyttää mallia iloitsemalla onnistumisista riippumatta siitä, onko kyseessä ykkössija vai onnistuminen vaikkapa oman jännityksen hallinnassa.

Häviämisen pelottomuuden lisäksi terveeseen itsetuntoon kuuluu realistinen käsitys omista taidoista sekä kyky valita itselleen sopivan haastava tehtävä, jotta voi kokea onnistumisen iloa ja kehittää itseään. Heikon itsetunnon omaava puolestaan valitsee todennäköisemmin hieman liian helpon tehtävän, jotta voi varmistaa onnistumisen ja pärjäämisen. Esimerkiksi Nisun kanssa uskallamme kisoissa kopauttaa luokkia, joiden asiat sujuvat kotona mukavasti, emmekä katsele kisakalenteria vain sillä silmällä, että pelaisimme prosenteissa varman päälle. Luonnollisesti myöskin liian vaikeat tai epämukavalta tuntuvat luokat kannattaa jättää väliin. Emme kuitenkaan saa kiinni toimintatavasta, jossa harjoitellaan maneesissa valot kiinni piilossa niin kauan, että ollaan maailmanmestareita – kisaamista kun ei voi harjoitella kuin kisoissa.

Kuva: Linda Ervasti

Sinivalkoinen ruusuke tuntuu hyvältä ja on usein tunnustus hyvin tehdystä työstä. Yhtälailla voimme kuitenkin iloita myös parantuneista prosenteista tai siitä, että hevonen on rennompi kuin edellisillä kerroilla. Mielestämme olisi typerää ajatella, että ainoastaan voitto tai sijoitus olisi onnistunut suoritus, sillä fakta on se, että voittajia on vain yksi, mutta yhtä lailla moni muu luokan lähtijöistä voi kokea henkilökohtaisen onnistumisen. Tottakai koulukisoissa palkitaan se, joka saa suurimmat prosentit, mutta se ei tarkoita, että muut osallistujat olisivat huonoja, epäonnistuneita, väärässä paikassa tai kisaaminen kannattaisi lopettaa ihan suosiolla. Vaikka Nisu on tänä vuonna niittänyt myös sinivalkoisia ruusukkeita pienemmistä luokista, on kisakauden kohokohta ja suurin onnistuminen ehdottomasti omien helppo b -tason prosenttien huima parannus Turkan Suvisuokeissa.

Meiltä on myös usein kysytty, miksi kouluttaa ex-ravuri suomenhevosesta kouluratsu, panostaa tähän taloudellisesti valmennusten ja kisareissujen osalta ja silti kilpailla sijoituksetta helppoja luokkia, kun satsaamalla valmiiseen kouluratsuun saisi kisaamisesta enemmän irti. Kyllähän Interiä puksuttavan puoliverisen osto olisikin järkevintä, jos harrastuksen suola olisi kierrellä keräämässä ruusukkeita ja fiilistellä upeaa ratsua. Meille hevosharrastuksen keskipiste ei kuitenkaan ole kilpaileminen, vaikka se tuokin mukavan lisämausteen ratsukkona kehittymiseen. Meille omin tapa harrastaa on aina ollut kehittyä yhdessä hevosen (tai ponin) kanssa ja nähdä oman työn jälki. Unohtamatta sitä seikkaa, että ensisijaisesti hevonen on ystävä, jonka kanssa vietetystä ajasta ratsastus on vain murto-osa.

Kouluratsastuksessa epäonnistumisissa ei käy kuinkaan, eikä niitä ole syytä hävetä. Me harrastekilparatsastajat teemme virheitä ja ne ovat osa kehitystä. Siksi olisikin tärkeää, että kannustamme toisiamme pienistäkin onnistumisista ja käyttäydymme kunnioittavasti ja ystävällisesti toisiamme ja hevosia kohtaan. Hyvän kilpailijakäyttäytymiseen ei kuulu tiuskiminen, kanssakilpailijoiden arvostelu tai muu epäurheilijamainen käytös, jota valitettavasti olemme saaneet tänäkin vuonna kisapaikoilla todistaa. Pahimmassa tapauksessa olemme Nisun kanssa kisoja kierrellessämme törmänneet kilpailupaikalla hevoselle äyskimiseen ja siihen, kuinka hevonen on pieleen menneen suorituksen jälkeen tyrkätty hoitajalle tai poistuttu koko konkkaronkan voimin kisapaikalta loppuverkkaamatta hevosta. Kilpailemisen tulisi aina olla hevoslähtöistä ja ratsastaja on ensisijaisesti hevosmies, sitten vasta kilpaurheilija. Itse pyrimme kiinnittämään tähän kilpailupaikalla erityistä huomiota ja Nisu saakin luksuspalvelun lisäksi mojovat kiitokset suorituksestaan, vaikka se useimmiten riittääkin vain luokan häntäsijoilla keikkumiseen. Meille Nisu on arvokas kilpailukumppani ja tämän hienon harrastuksen mahdollista (oman työssäkäynnin ohella), josta on pidettävä parasta mahdollista huolta, lukipa tulostaulussa mitä vain.

Kuva: Linda Ervasti

Haluammekin rohkaista kaikkia kilpailemiseen halukkaita harrastajia kilpailemaan rohkeasti omalla tasollaan. Ei kannata välittää negatiivisista huutelijoista, sillä kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, mitkä ovat kunkin ratsukon haasteet eikä myöskään lannistua, jos kisoista ei tule voittoa tai ruusuketta, sillä jokaisella kilpailusuorituksella on varmasti jotain annettavaa. Esimerkiksi me olemme saaneet lukea Nisun kohdalla jo useamman tuomarin kommentteja vaihtelevasti sujuneista suorituksista, eikä kertaakaan ole tullut sellainen olo, että arvostelu olisi ollut epäoikeudenmukainen tai huono. Päin vastoin: vaikka olisimme saaneet alempia prosentteja, tuomarit ovat aina olleet kannustavia ja olemme ammentaneet jokaisesta koulustartista jotain kotitreeneihin. Iloitaan jokaisesta onnistumisesta, ja kannustetaan toinen toisiamme niin kotitreeneissä kuin kisakentillä!

P.S. Kuten kirjotuksestakin käy ilmi, me olemme harrastajia. Tämän tekstin tavoitteena ei ole ohjeistaa ketään luokkavalinnoissa, vaan rohkaista kaikkia haluakkaita kisaamaan ja haastamaan itseään sopivissa määrin sekä kannustaa positiiviseen käytökseen kilpailupaikoilla niin kanssakilpailijoita kuin hevosia kohtaan.