Nykyään on tarjolla paljon hevosiin liittyviä kursseja ja valmennuksia. Mielestämme on hienoa, että me tavalliset harrastajat olemme kiinnostuneita oppimaan lisää hevosista ja niiden hyvinvoinnista. Olemme itsekin vuosien saatossa osallistuneet useille hevosalan kursseille: oppia on haettu niin eläinlääkäreiden kipuluennoilta, eläinlääketieteen tohtorin ravitsemusluennolta, mónte-kurssilta sekä lukuisilta muilta alan ammattilaisten järjestämiltä koulutuksilta.

Viime aikoina olemme kuitenkin törmänneet huolestuttavaan ilmiöön, jossa toimijat, jotka eivät ole hevosalan ammattilaisia, myyvät kaupallisessa tarkoituksessa kursseja ja esiintyvät asiantuntijaroolissa. Tällaiset kurssit tuntuvat ainakin somevakoilun perusteella olevan yllättävän suosittuja ja tämä sai meidät pohtimaan, miksi ihmeessä ihmiset ostavat esimerkiksi kavioinhoitokursseja taholta, joka ei ole kengittäjä tai kengitysseppä, vaikka Suomi on pullollaan alan ammattilaisia.

Hevosalalla on olemassa useita suojattuja ammattinimikkeitä, kuten kengittäjä, kengitysseppä ja ratsuttaja. Syystäkin. Nämä ammattilaiset ovat hankkineet itselleen koulutuksella kattavan tietoperustan omalta alaltaan.
Esimerkiksi kengityssepän erikoisammattitutkinnon järjestämisoikeus on Suomessa kahdella oppilaitoksella: Ypäjän Hevosopistolla ja Ylä-Savon ammattiopistolla Kiuruvedellä. Suomalaisen kengityssepän ammattitutkinnon suorittaneet saavat kutsua itseään sertifioiduiksi EU-kengityssepiksi (Certified Euro-Farrier, eli CE-F). Tämän ammattitaidon takaavan nimikkeen myöntää Euroopan kengitysseppäyhdistysten liitto EFFA. Kengittäjä puolestaan on ammattitutkinnon takana oleva nimike.Kengityssepän ja kengittäjän ammattitaito perustuu siihen, että henkilö saa koulutuksessaan laajasti tietoa hevosen kavionhoidosta – ei siis ole yhdentekevää, hoitaako hevosen kavioita alan ammattilainen vai itseoppinut ”kavioguru”, joka oman subjektiivisen kokemuksensa/mielipiteensä turvin sutii hevosten kavioita ja jopa ”opastaa” (tai kaupallisessa tarkoituksessa kurssittaa) muita hommassa.
Toisena esimerkkinä, ratsuttaja puolestaan on suorittanut hevostalouden ammattitutkinnon (ratsuhevosen kouluttamisen ja valmentamisen osaamisala) ja on täten oikeutettu kutsumaan itseään koulutustaan vastaavalla ammattinimikkeellä. Ikävä kyllä olemme törmänneet useampaankin tapaukseen, jossa ratsuttajaksi itseään kutsuu kuka tahansa henkilö, joka jonkinlaista (rahallista tai henkistä) korvausta vastaan vie eteenpäin muiden hevosia. Varmasti jokainen voi havaita eron näiden kahden tyypin välillä.

Arvostamme hevosalan ammattilaisia, jotka ovat nähneet vaivaa kouluttautuakseen tälle usein alipalkatulle ja raskaalle alalle, ja jotka päivittävät omaa ammatillista osaamistaan aktiivisesti. Itse haluamme tukea alan ammattilaisia käyttämällä heidän palveluitaan ja luotamme ammattilaisten tietotaitoon ja näkemyksiin. Esimerkiksi hevosen kaviohuoltoon käytämme kengittäjää, hierontaan hevoshierojaa ja terveyteen liittyvissä asioissa konsultoimme eläinlääkäriä. Koska nykyään on (onneksi) saatavilla hyvin erilaisia hevosalan palveluita kouluttautuneilta ammattilaisilta, on mielestämme eettisesti ja hevosen hyvinvoinnin kannalta oikein, että hyödynnämme niitä. On vaikea uskoa, että esimerkiksi itseoppinut ”kavioguru” yltäisi hevosen kavionhuollon ymmärryksessä yhtä syvälliselle ja objektiiviselle tasolle, kuin useamman vuoden alan tutkinnon suorittanut kansainväliset tutkintokriteerit täyttävä ammattilainen.

Olemme pohtineet, mistä tällainen vaihtoehtoisen toimijoiden palveluiden hyödyntäminen johtuu. Yksi syy voi olla taloudelliset resurssit: esimerkiksi alalle kouluttautumaton ”vuolija” luultavasti toteuttaa toimenpiteen luultavasti halvemmalla kuin kengittäjä tai kengitysseppä. Tiedostamme, että hevosharrastus ei ole halpaa, mutta tällaisissa eläinten terveydeen liittyvissä kysymyksissä on väärä paikka säästää: pahimmillaan vahinko paitsi tulee kalliimmaksi, voi aiheuttaa hevoselle epämukavuutta. Hevosalan ammattilaisen palveluiden hinta voi muodostua useasta tekijästä, joista yksi on ammatillinen pätevyys. Varmasti jokainen asiaan perehtynyt myös tietää, ettei hevosala ole helpoin kenttä toimia ja töitä alalla tehdään rahan ahneuden sijaan rakkaudesta lajiin.

Toinen syy voi olla esimerkiksi nuoresta iästä johtuva lähdekritiikin puute. Somessa jaettua hevostietoa (kuten muutakin sisältöä), kuten kurssikuvauksia tai yleisiä ohjepostauksia tulisi osata lukea kriittisesti. Toki maalaisjärjen käyttö on sallittua ja esimerkiksi alalle kouluttautuneen eläinfysioterapeutin voimme olettaa tuntevan hevosen lihaksiston ja olevan pätevä jakamaan vaikkapa venyttelyvinkkejä ilman, että tekstissä on jaettu lähdeviitteitä ja niin edelleen. Selvää on myös, että olipa kyse harrastelijasta tai ammattilaisesta, kaikkeen ei tarvitse viitata, vaan voidaan olettaa, että lukijalla on tietyt perustiedot hevosesta hallussa. Mielekästä ei liene perustella, että hevonen on kasvissyöjä. Kyse on ennemminkin siitä, että jos halutaan tuoda esiin jotain kärkevämpää seikkaa hevosiin littyen, tuo ammatillisuus tai tiedon perusteleminen vakuuttavuutta väitteeseen. Tiedonjanoiselle hevostelijalle löytyy luettavaksi roppakaupalla hyviä opinnäytetöitä, väitöskirjoja sekä muuta tieteellistä/asiantuntijetekstiä lähdeviittein, joiden avulla voidaan tarkistaa tiedon paikkansapitävyys. Myös esimerkiksi Hevostietokeskus on tällainen sivusto, mikäli kaipaa kevyempää luettavaa.

Jälleen maalaisjärkeä voi käyttää omissa arkissa hevoseen liityvissä valinnoissa, eikä esimerkiksi siinä ole mitään väärää, jos vaikkapa itseään taitavampi tallikaveri käy läpiratsastamassa hevosta. Samoin esimerkiksi kavionhuollosta jokaisen hevosenomistajan on hyvä osata perusteita ja esimerkiksi irtokengän poistaminen on hyödyllinen taito. Mielestämme on kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi mitä tulee ratsastukseen, ratsastuksenohjaajat, ratsastuksenopettajat, master-opetajat sekä eri tason valmentajat/tuomarit/you-name it-koulutuksen saaneet henkilöt omaavat eväitä hoitaa valmennus- ja opetustyötä oppilaan ja hevosen etua ajatellen parhaalla mahdollisella tavalla. Toki meriittejä voi ansaita muutenkin kuin pelkän koulutuksen puitteissa, eikä meillä ole epäilystäkään siitä, etteikö (kärjistettynä esimerkkinä) olympiatason ratsastaja kykene ratsuttamaan omia tai toisten ihmisten hevosia ilman tutkintoakin.

Koulutuskaan ei aina kata kaikkea: on varmasti valmentajia, joiden ihmissuhdetaitoissa olisi parantamisen varaa tai ratsuttajia, joilla on omistajan kanssa erilaiset näkemykset etenemistahdista hevosen kanssa. Mielestämme keskeistä onkin löytää ne omaan harrastustapaan ja tavoitteisiin sopivat ammattilaiset ympärille. Kuten sanonta kuuluu, jokaiselle hevoselle on kengittäjänsä.

Asiat eivät tietystikään ole mustavalkoisia, emmekä halua, että tätä teksiä väärinymmärretään tahallaan. Esimerkiksi tallivuorojen jakaminen kotitallissa hevosenomistajien kesken on varmasti kaikkien kannalta win-win -tilanne ja hoituu ilman alan tutkintoakin. Mielestämme kuitenkin siinä vaiheessa, kun ei enää vain puuhaillakaan oman kiinnostuksen kohteen äärellä, vaan jaetaan tietoa muille kaupallisessa tarkoituksessa (esimerkiksi myyden kursseja muille), tulisi olla jo jotain ammatillista näyttöä, minkä takana seistä. Sosiaalinen media tarjoaa alustan ja myös helppoa näkyvyyttä (kokemus)tiedon levittämiselle ”ammattimaisesti”, eikä yleisön ole aina helppo havaita, ettei kyseessä ole ammattilaisen näkökulma – saati ammattilaisen laatima ja markkinoima kurssi. Tämä ei tarkoita, etteikö ei-ammattilainen voisi olla oikeassa tai taitava omassa jutussaan, mutta lähtökohtaisesti, kun lähdetään hankkimaan oppia jostakin aiheesta, olisi järkevämpää kuunnella alalle kouluttautunutta asiantuntijaa.

Lopuksi haluamme kiittää kaikkia hevosalalla toimivia ammatilaisia – kiitos, että olette jaksaneet kouluttautua ja tehdä vaativaa työtä meidän rakkaiden nelijalkaisten hyvinvoinnin eteen ❤️ Hyvä ammattilaisten tukiverkosto on hevosharrastajan pelastus.