Ennen tätä postausta kannattaa lukea edellinen osa aiheesta. Myös tämä postaus on kirjoitettu poikkeuksellisesti Ainon näkökulmasta.

Vajaat kymmenen päivää puhelun jälkeen odotin koeratsastuspäivää kuin kuuta nousevaa. Viimeisenä yönä ei juuri nukuttanut, mikä ei tosin haitannut, sillä käänsimme auton nokan kohti Pohjois-Savoa jo aamu viiden maissa. Useamman tunnin matka taittui jännittyineissä tunnelmissa ja juttelimme innoissaan tulevasta hevoskokelaasta. Pitkän matkan vuoksi selvää oli, ettei hevoskokeilulle lähdetty turhaan: jos määränpäässä odottava nelijalkainen olisi sellainen kuin luvattiin, oli Aino valmis tekemään kaupat. Toisaalta, olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että hevosen ostominen on iso päätös ja jos kaveri vaikuttaisi yhtään epäsopivalta Ainolle, palaisimme mielummin tyhjin käsin kotiin.

Perillä meitä odotti kauniissa maalaismaisemassa uteliaiden suomenhevosten parivaljakko. Koska sukupostia oli jo tullut selattua ja kuvia vaihdettua myyjän kanssa, tunnistimme heti Tellun Visun. Se vaikutti sosiaaliselta ja tuli heti tutkiskelemaan meitä aidan läpi.

Tutustuttuamme hevoseen hetken tallin pihassa suuntasimme trailerin kanssa läheiselle maneesille koeratsastukselle. Se, millainen käsiteltävyys ruunalla olisi, oli minulle tärkeä kriteeri, sillä tuleva hevoseni tulisi muuttamaan vuokratallille, jossa sitä tulisi käsittelemään myös muut ihmiset kuin minä. Oli positiivista nähdä, että ruuna oli osaavissa käsissä fiksu ja asiallinen käsitellä ja hoitotoimenpiteet sekä kuljettaminen ja lastaus sujuivat täysin ongelmitta.

Kuulemani mukaan Tellun Visu ei osannut ratsastessa vielä ihmeitä, mutta sen perusratsastettavuus oli kunnossa ja mikä parasta, ammattilainen oli tehnyt hyvän pohjatyön. Aloittelijan hevonen se ei herkkyytensä ja reippautensa vuoksi tulisi olemaan ja vauhdikkuuden suhteen yksi asia oli selvä: tämän kanssa ei tulisi lähteä vetokilpailuun tai peli olisi menetetty.

Onnekseni koeratsastus oli järjestetty hyvin edellisen omistajan toimesta, sillä ruunan ratsuttaja saapui paikalle esittämään hevosen kaikissa askellajeissa. Minusta oli todella hyvä juttu nähdä, kuinka hevonen toimii sekä mitä se osaa taitavemman ratsastajan kanssa. Sain myös koeratsastukseen neuvoja ratsuttajalta, mikä oli huippu juttu – hevosta opettaneena henkilönä hän varmasti tiesi, kuinka ratsastajan kannattaa selässä toimia.

Seuraavaksi olikin minun vuoroni hypätä kyytiin. Selkäännoususta minulla ei ole muistikuvia, eli kaipa se meni jännityksestä huolimatta hyvin. Aluksi olin selässä aivan hukassa jopa käynnissä, mikä tosin saattaa käydä uuden hevosen kanssa muutenkin. Lisäksi ruuna ei ollut ratsastettavuudeltaan se kaikista helpoin tai kokenein tapaus, mikä vaatikin minulta hetken yhteisen sävelen löytämiselle. Pikkuhiljaa (ja neuvojen avulla) touhu alko sujua ja ratsastin hetken käynnissä ja ravissa molempiin suuntiin. Muistan, että vaikka käsien pehmeys on muutenkin enemmän vahvuuteni kuin heikkouteni, tämän hevosen kanssa sain keskittyä todella paljon siihen, että kädet ovat oikeasti kevyet.

Hetken ravailtuani kysyin toimintaohjeet laukannostoon ja yllätyin positiivisesti, kun sain laukan heti pyynnöstä nousemaan (mikä ei ole itsestäänselvyys uuden ja suhteellisen kokemattoman hevosen kanssa hetken ratsastelun jälkeen). Laukka tuntui huomattavasti tasapainottomammalta kuin ravi, mitä hevonen kompensoi ehkä hieman vauhdilla. Kuitenkaan ruuna ei lainkaan juossut alta tai ryöstänyt, vaan se johtui varmasti tasapainon puutteesta (ja ratsastajasta, sillä tottakai ratsuttajan kanssa homma näytti paremmalta). Vaikeampaankin kierrokseen laukka nousi toisella yrityksellä suhteellisen helposti, vaikka hevonen tuntui kaatuvan sisälle päin ja oman kehon hallinta tilanteessa tuntui ydinfysiikalta. Kun nyt katson noita meidän ekoja laukkapätkiä, voin onnekseni todeta, että kolmessa kuukaudessa ollaan ainakin kehitytty laukassa.

Vaikka ratsastussuoritus ei ollut vaikeustasoltaan elämäni tähtihetki, olin taivaissa. Ruuna osasi jo perusasioita, minkä päälle olisi hyvä lähteä rakentamaan ratsurutiinia ja opettelemaan uutta yhdessä. Koska olin varautunut lähtemään ratsuprojektissa liikkeelle vielä varhaisemmasta vaiheesta, kaikkien askellajien löytyminen selästä käsin oli positiivinen juttu. Lisäksi ruuna oli todella miellyttävä ratsastaa sen liikkuessaan omalla moottorilla ollessaan varmasti (ammatilaisratsasajan ansiosta) todella kevyt ratsastaa – ja näitä ominaisuuksia olen yrittänyt oman räpellykseni lomassa vaalia. Mielestäni ruuna vaikutti myös oikeasti kehityskelpoiselta harrasteratsulta (omaan käyttöni) ja näinkin siinä oikean hiomattoman timantin. Niihin päiviin saakka aktiista ravitaustaa en myöskään nähnyt harrasteratsu-uraa ajatellen negatiivisena asiana, päinvastoin: hyvässä kunnossa olevan hevosen kanssa tekemisen voi aloittaa (tai tässä tapauksessa jatkaa) aivan eri tavalla kuin vuosia pellon perällä seisseen pullaponin.

Anni & Nisu

Koeratsastuksen lopuksi kiitin ruunaa reippaasta, kiltistä ja yritteliäästä kuljetuksesta ja sitten vaihdettiin kuskia. Käytiin Annin ja Tellun Visun kanssa kävelemässä vielä läheisillä maastoreiteillä ja ruuna sai papukaijamerkin myös maastokäyttäytymisestään. Jälleen yritin pysyä housuissani ja vaikuttaa kutakuinkin täyspäisentä, kun palasimme hevosen kotijoukkojen seuraan maastoretkeltä, sen verran innoissamme minä ja Anni olimme hevosesta. Maastoretkellä jutellessamme oli selvää, että ostopäätös oli meidän puolestamme varma. Sain kuulla jo toisen kerran siskolta ”Jos sie et osta tätä niin mie ostan”. Se siitä itsehillinnästä hevoskaupoilla.

Palattuamme maanesilta takaisin ruunan kotiin, otin hevoskaupat jännityksellä puheeksi. Ruuna oli selvästi rakas ja hyvin pidetty, joten mietin, kelpuutetaanko minua ostajaksi. Luojan kiitos myyjä oli kanssani samaa mieltä ja löimme hevoskaupoista kättä päälle. Kun vielä kirjoitimme ruunalle tehtiin ravikilpailuoikeuden poisto ja teimme ostopaperit, olin kahdenkantoista tunnin reissulta kotiin palattuani maailman onnellisin tyttö.

Aino koeratsastuksessa ensimmäistä kertaa Nisun selässä

Seuraavassa ja viimeisessä osassa kerron, miten ruunan muutto Lappiin sujui ja mistä tupsahti lempinimi ”Nisu”.