Kyselimme hetki sitten teiltä postaustoiveita ja eniten teitä kiinnosti se, kuinka Aino päätyi ostamaan Nisun itselleen. Koska tarina ei mahdu yhteen saati kahteen tekstikentälliseen, julkaisemme sen osissa. Poikkeuksellisesti kerronta tapahtuu minä -muodossa, kertojana tottakai Aino.

Toukokuun 27. päivä oli tavallinen torstai-ilta. Viime lukuvuoden opinnot olivat loppusuoralla ja tein kotoa käsin Moodle-tenttiä. Tästä johtuen minulla oli puhelin äänettömällä ja en katsonut ilmoituksiakaan useampaan tuntiin. Kun sitten vihdoin vilkaisin näyttöä, huomasin, että Annilta oli tullut puolen tunnin sisään useampi puhelu. Perheryhmässä oli viesti siskolta: ”Kanelilla on ähky. Eläinlääkäri on tulossa. Soita.”.

Kanelin poismeno tuona iltana oli järkyttävä ja kaikille odottamaton tieto. Vaikka meneillään oli tähänastisen elämäni kamalin päivä, minulle oli alusta asti selvää, että harrastukseni tulee jatkumaan nimenomaan hevosenomistajan roolissa. Sydämeen oli jäänyt useamman sadan kilon kokoinen aukko täytettäväksi – tosin Kanelin kuolemaa seuranneina viikkoina seuraavan hevosystävän hankinta ei tuntunut vielä ajankohtaiselta, vaan ennemmin tai myöhemmin tulevaisuudessa siintävältä päämäärältä.

Katselumielessä (niinhän nämä aina alkaa) liityin kuitenkin Facebookissa suomenhevosten- ja pariin muuhun hevostenmyyntiryhmään. Näitä tulikin selattua ohimennen ja samalla ajatus tulevasta hevosystävästä alkoi muotoutua. Korkeantasoisen ratsun sijaan etsin ennemminkin sopivaa persoonaa osaksi perhettä: hevosta, jolla olisi sopivasti eloisuutta ja pilkettä silmäkulmassa, mutta se olisi silti kiltti ja käsiteltävyydeltään toimiva, hyvin pidetty yksilö (mm. sen vuoksi, että se tulisi muuttamaan vuokratallille myös muiden ihmisten hoidettavaksi). Koska hevonen kuitenkin tulisi minulle myös ratsukäyttöön, täytyisi sen olla terve ja vaikka osaamistason ei tarvitsisi olla pilvissä, hevosessa tulisi olla ainakin potentiaalia kelpo harrasteratsuksi omaan käyttööni. Sopivaksi ikähaarukaksi mielessäni muotoitui noin 4–12-vuotias hevonen. Vaikka oman varsan omistaminen oli ollut ihanaa, en halunnut taas lähteä liikkeelle aivan nollasta – Kaneli kun oli juuri ehtinyt kuuden vuoden ikään, jolloin pystyimme harrastamaan sen kanssa ihan eri tavalla kuin pikkuvarsan ollessa kyseessä.

Niinpä parin kuukauden aikana oli minulle kiitos aktiivisen haaveilun ja epä-aktiivisen myynti-ilmoitusten selaamisen muotoutunut jonkinlaiset raamit hevosystävälle. Tästä huolimatta en edelleenkään aktiivisesti etsinyt uutta hevosta, vaan ajattelin sopivan ajan hankinnalle olevan jossain tulevaisuudessa. Pari kertaa törmäsin myyntipalstoilla kiinnostavan oloiseen hevoseen, mutta nämä kandidaatit päädyin poissulkemaan viimeistään puhelinsoittoon mennessä, kun jokin yksityiskohta vakuutti minut siitä, etten ollut tälle hevoselle oikea ihminen.

Kesä lähestyi loppuaan ja asuin vanhemmilla talonvahtina heidän lomareissunsa ajan. Selasin eräänä keskiviikkona työpäivän jälkeen kahvikupin ääressä puhelinta ja tuskin edes asiaa ajattelematta painoin tylsyyksissäni Facebookin auki. Se oli (yksipuolista) rakkautta ensisilmäyksellä: etusivulla näkyi maailman kauneimman suomenhevosen sivuprofiili saatesanoinaan nimi ja parin lauseen verran tietoa. Kiinnostuin hevosesta aluksi puhtaasti kuvan perusteella, mutta koska ilmoituksessa oli myös ruunan nimi, selvisi nopealla Googlailulla hieman lisätietoja, kuten hevosen ikä ja se, että sillä on startattu raveissa vielä samana kesänä. Kun löysin hakusanoilla ”Tellun Visu” vielä hevostalli.netin myynti-ilmoituksen samaisesta hevosesta otsikolla ”Reipas ystävä”, sydämeni suli – miten juuri tämä tähtipäinen hevonen tuntuikaan jo kuvan ja pienen tietomäärän perusteella niin kiinnostavalta.

Kahvi oli jo kerennyt jäähtyä etsiessäni tietoa hevosesta ja äkkiä minulle tuli kiire: joku muuhan voisi keretä ottaa yhteyttä ennen minua. Soitin ensin paniikissa siskolle ja onneksi Anni vastasi. Puhelu meni jotakuinkin näin: ”APUA selasin Facebookia ja siellä tuli vastaan ihana suomenhevonen *tiedot*. Oonko hullu jos soitan siitä nyt kun eihän minun vielä pitänyt ostaa hevosta?!”, mihin Anni vastasi: ”Kuulostaa ihanalta, soita äkkiä ja osta sie se, ettei minun tarvi!”.

Siskon rohkaisemana ryhdyin tuumasta toimeen ja näppäilin numeron. Selitin asian poikaystävälle niin, että käytän tässä poissulkumenetelmää (hevosnaisten kootut selitykset) ja soitan myyjälle siksi, että voin poissulkea hevosen ja jatkaa elämää jos sillä on vaikka ähky- tai kaviokuumetaustaa. No, kuten arvata saattaa, eipä ollut. Puhelu venyi pian puolituntiseksi ja sain kuulla paljon lisää Tellun Visusta. Hymyilin jatkuvasti leveämmin, kun puhelun perusteella minulle syntyi tunne, että tämä hevonen voisi olla juuri sitä mitä etsin.

Onnekseni vaikutin kai suhteellisen täyspäiseltä, kun päädyimme myyjän kanssa vaihtamaan yhteystietoja sopiaksemme koeratsastuksesta. Koska olin tuolloin talonvahtina ja hevonen asui useamman sadan kilometrin päässä, jouduin tekemään hieman järjestelyjä saadakseni sekä matkan sovittua pikaisella aikataululla että värvättyä tärkeimmän makutuomarin, Annin mukaan. Pian koeratsastuspäivä lyötiin lukkoon seuraavan viikon lauantaille ja pääsin odottamaan tulevaa – viimeksi olen tuntenut sellaista odottamisen jännitystä pikkulapsena!

P.S Meidän vanhemmat eivät ole erityisesti hevosihmisiä, vaikka eläimistä pitävätkin. Kun isä ja äiti soittelivat kuulumisia, kerroimme ”Kaikki hallinnassa, ollaan menossa Annin kanssa Kiuruvedelle koeratsastamaan hevosta!” …isän väsyneen henkäyksen pystyi aistimaan puhelimesta satojen kilometrien päähän.

Ensi viikolla saatte kuulla, miten koeratsastus ja ensitapaaminen ruunan kanssa sujui!