*Nisulle on löytynyt sopiva kuolain*
”Miksi ette hankkineet kuolaimettomia?!”, ”Kuumalla hevosella kannattaa kyllä käyttää olympiakuolainta.”

*Uskaltautuminen ratsastusvideon julkaisemiseen*”
”Miksi sahaat sun hevosta noin paljon?!”

*Sen kertominen rehellisesti, että hevonen väsähti ensimmäisessä yhteisessä valmennuksessa*
Provosoiva Jodel-keskustelunaloitus aiheesta.

Teitpä niin tai näin, hevospiireissä joku osaa aina neuvoa paremmin. Uuden hevosen oston myötä olemme saaneet roppakaupalla neuvoja somessa – pyytämättämme yhtäkään. Olipa aihe mikä tahansa, nettivalmentajia ja sitä myöten myös neuvoja löytyy laidasta laitaan.

Kuten tämä neuvojen (ja neuvojien) hajonta osoittaa, ei ole yhtä ainoaa tapaa tehdä oikein. Parasta siis tehdä asiat omalla tavalla, kun et voi kuitenkaan miellyttää kaikkia. Tapoja tehdä asioita oikein hevosten kanssa on varmasti yhtä paljon kuin tekijöitäkin – mitäpä jos vain hyväksyisimme, että jokainen kulkekoon omat polkunsa.

Eilinen valmennus toimikoon tästä hyvänä esimerkkinä. Jonkun mielestä syöksyimme treeniin ja valmentajan silmän alle aivan liian pian, hevosta rasitettiin liikaa ja sen olisi pitänyt saada kotiutua ainakin viisi vuotta pellolla, ennen kuin sen selkään sopisi edes kiivetä, jos ylipäätän silloinkaan. Toisen mielestä meidän maneesissa humputtelua pitkällä ohjalla ei voi edes kutsua ratsastukseksi saatika entistä ravihevosta ratsuksi.

Meidän mielestämme valmentautuminen ei koskaan ole pahaksi, varsinkin, kun tällöin kukin ratsukko saa sen hetkiseen tasoonsa sopivaa ohjeistusta. Todennäköisesti enemmän vahinkoa aiheuttaisi se, että hevosen kanssa touhuttaisiin aina itsekseen ammattilaisten neuvoista vähät välittämättä. Valmentautuminen ja ammattilaisten konsultointi ei mielestämme ole koskaan pahitteeksi ja jos vain lompakko sallisi, ratsastaisimme mieluiten vaikka päivittäin valvovan silmän alla.

Tuntematta hevosta tai ratsukkoa, on mahdotonta neuvoa ketään somepostauksen tai videoklipin perusteella. Usein hevosen omistaja, valmentaja (ja muut ammattilaiset) tietävät muutakin, kuin somessa näkyneen pätkän ja osaavat kokonaiskuvan perusteella tehdä parempia ratkaisuja hevosen suhteen. Esimerkiksi meidän tapauksessamme on ollut itsestäänselvää, että aktiiviseen elämään tottunutta Nisua liikutetaan päivittäin monipuolisesti, eikä seisoteta tarhan perällä, kunnes se eräänä päivänä on maagisesti valmis ratsu. Toki tämän tavoitteen eteen on tehtävä paljon töitä ja rakennettava ratsua askel kerrallaan – oikotietä onneen ei ole. Hevonen on luotu liikkumaan, joten on ainoastaan reilua ja hevosen lajityypillisiä tarpeita huomioivaa, että se pääsee liikkumaan: aktiivisessa kilpakäytössä ollutta urheiluhevosta kohtaan olisi väärin tuikata se pihan perälle kasvattamaan heinämahaa ja rapistumaan.

Liikunnan vastapainoksi hevonen tarvitsee myös lepoa ja palautumista, ja nettivalmentajien suruksi joudumme paljastamaan, ettei Nisulla raivoratsasteta päivittäin. Itseasiassa yhdessä tekeminen pyritään pitämään monipuolisena ja molemmille mukavana. Sellaisena, että hevonen lähtee mielellään töihin ja saa palkinnon onnistumisesta. Maneesissa ei jyystetä joka päivä verenmaku suussa, vaan lisäksi maastoillaan ja tehdään mukavia asioita yhdessä. Puomit, kavaletit ja pikkuesteetkin olisi tarkoitus ottaa ratsastukseen mukaan vähitellen. Tärkeintä on, että hevonen saa liikkua (muuallakin kuin tarhassa) ja mukavan yhteisen tekemisen siivittämänä opimme tuntemaan toinen toisemme.

Nisun neljäs viikko uudessa kodissaan starttasi nyt. Emme ole vielä ne henkilöt, jotka tuntevat ruunan parhaiten, vaan Nisukohtaista neuvoa kaivatessamme käännymme Nisun entisen omistajan puoleen. Sen lisäksi tarvittaessa konsultoimme ammattilaisia – emme anonyymejä nettivalmentajia.