Tämä postaus on lojunut luonnoksissa joulukuusta saakka. Tuolloin käytiin kiivasta keskustelua ratsastuksen eettisyydestä ja vastakkainasettelu ”kukkahattuilun” ja hevosurheilun välillä tuntui olevan suurta. Pidetäänkö kilpahevosia vain harrastus- ja rahantekovälineinä ja ovatko ”pehmeät arvot” ainoa eettinen tapa harrastaa hevosia? Ovatko hyvä hevosenpito, hevosen kuunteleminen ja väkivallaton hevosenkäsittely uusia asioita lajissamme?
Hevosessa on viisautta. Tästä viisaudesta on olemassa lukemattomia tarinoita, jotka ovat koskettaneet ihmisiä sukupolvien ajan. Tässä blogipostauksessa haluamme ottaa kantaa aiheeseen, joka tuntuu somessa olevan pinnalla: useassa tallissa heinää rouskuttaa yliopistotutkintoa vailla oleva psykologi tai opettaja, tai ainakin jonkin sortin filosofi tai traumanpoistaja. Hienoa, että hevosen henkinen voima tunnistetaan ja puetaan kauniiksi sanoiksi. Mutta eikös näin ole aina ollut? 
Ihminen kesytti hevosen noin 5500 vuotta sitten ja hevosella on ollut useita käyttötarkoituksia: hevosta on käytetty muun muassa lihan- ja maidontuottajana, matkantekovälineenä sekä veto- ja kantojuhtana maatalous- ja metsätöissä. Hevonen on seurannut ihmistä sotaan, inspiroinut taiteilijoita, siivittänyt mytologiaa ja synnyttänyt legendoja. Nykyään hevonen toimittaa pääsääntöisesti harraste- tai kilpaeläimen virkaa, jolle haluamme tarjota mahdollisimman hyvän elämän. 
Rakkaus hevosiin ei ole uusi keksintö. Nykyteknologia mahdollistaa oman äänen esiintuomisen ennenkuulumattomalla tavalla, mutta tiesitkö, että jo 40 000 vuotta sitten kivikaudella Cro-Magnonin ihmiset kuvasivat villihevosia luolamaalauksissaan (todennäköisesti esi-isämme rakastivat hevosesta saatavaa ravintoa, mutta kuitenkin). Itseasiassa läpi historian hevonen on ollut ihmisen jälkeen kuvatuimpia hahmoja taiteessa ja tarinoissa. Hevosia on kuvattu ihmisen rinnalla maalauksissa, milloin sotaratsuna, maataloustöissä tai muutoin tärkeänä kumppanina ja kirjallisuudessa hevonen puolestaan kuvataan ajan kontekstista riippuen niin miesten, naisten kuin lastenkin merkittävänä ystävänä. Nykyään esittelemme ylpeinä hevosystäviämme ja elämää niiden kanssa sosiaalisessa mediassa.
Saamme jatkuvasti uutta tutkimustietoa hevosen hoidosta. Ennen näin ei kuitenkaan ollut ja nykytietämyksen (sekä nyky-yhteiskunnan) tarkastelemana hevosenpito näyttää useita ongelmia – tarkasteltiinpa aihetta sitten 1900-luvulla tai historian alkuaikoina. Hevonen on kuitenkin ollut kesyttämisestään lähtien ihmiselle arvokas eläin ja siitä on pyritty huolehtimaan parhaan tietotaidon mukaan – alkaahan eläinlääketieteen historiakin siitä, kun ihminen alkoi kesyttää eläimiä käyttöönsä. Esimerkiksi antiikin aikana kirjoitettu Hippiatrica käsittelee laajasti hevosen jalostusta, kasvatusta, terveydenhuoltoa ja käyttöä sekä kuvaa nykylukijallekin tuttuja hevosen sairauksia. 
Koko ihmisen ja hevosen yhteisen historian ajan syyt hevosenpitoon ovat olleet ihmistä taloudellisesti hyödyttäviä – aina siihen saakka, kun koneet korvasivat hevosen. Hyödystä huolimatta myös tunneside hevosiin on ollut aina suuri. Esimerkiksi Suomen talvi- ja jatkosodassa hevosen merkitys armeijamme liikkuvuudelle täysin ratkaiseva ja suomalainen sotilas tunsi suoranaista aseveljeyttä mukanaan olleita luotettavia ja kestäviä suomenhevosia kohtaan. Suomenhevonen (ja samalla sotahevonen) saikin 1990-luvun lopulla oman muistomerkkinsä kiitollisuuden osoituksena sodissamme tehdyistä suurista palveluksista. 
Hevosen rooli yhteiskunnassamme on muuttunut ja nykyään tiedämme alati paremmin, mikä on hevoselle parhaaksi – sekä voimme usein toteuttaa tämän. Meillä on tietoa ja taitoa tarjota hevosille mahdollisimman lajityypilliset olosuhteet: turvallinen ympäristö, tutut rutiinit, pitkä ulkoiluaika, terveellinen ravinto, lajitovereiden seuraa sekä asianmukainen hoito. 
Välillä kuitenkin somea ja hevoskeskusteluita selaillessa tulee usein sellainen olo, ettei mikään riitä ja vastakkainasettelu ja “oikeiden oppien” korostaminen on suurta. Kovimpaan ääneen paasaava saa asiansa kuulumaan. Oikeasti merkityksellisistä asioista puhuminen on tärkeää ja tiedon leviämisen ansiosta moni asia on nykyään paremmin. Onko kuitenkaan väliä, käytätkö kouluttamiseen paineenpoistoa vai naksutinta, jos osaat tehdä sen oikein ja hevosta kunnioittaen? Onko väliä harrastatko hevosella kilpaurheilua vai maastaratsastusta tunnin päivässä?
Saamme seurata somesta monia kauniisti kirjoitettuja tarinoita hevosista. Toisinaan kertomuksissa hevosen rooli työjuhdasta ja leiväntuojasta on muuttunut paradoksaalisesti opettajaksi ja terapeutiksi, jolta odotamme asioita samalla, kun kritisoimme hevosurheilua ja sen asettamia odotuksia hevosille. Mitä jos me hevosihmiset lopettaisimme vastakkainasettelun ja keskittyisimme yhdessä toimimaan hevosen parhaaksi. Oikeita tapoja on monia ja meitä kaikkia harrastajia ja ammattilaisia yhdistää se perimmäinen asia: rakkaus hevosiin. Tai meidän tapauksessa pieneen poniin♥️