…ratsastat niin huonosti? Käyt vain ratsastuskoulutunneilla? Et saa hevosta peräänantoon? Lempihevosesi on niin mitäänsanomaton? Sulla ei ole varaa merkkivarusteisiin? Oot vaan niin nolo? 
Hevospiireissä saisi aina olla häpeämässä. Joko yllä mainituista syistä, tai oikeastaan ihan mistä vain. 
Häpeä saa tuntemaan itsensä riittämättömäksi, epäonnistuneeksi ja huonommaksi kuin muut. Häpeä estää heittäytymästä asioihin täysillä niihin asioihin, joista nauttii ja supistaa mahdollisuuksia olla oma itsensä. Hävettää, kun taas tuntuu siltä, ettei täytä toisten meille asettamia vaatimuksia. 
Häpeä on itseluottamusta heikentävä tunne ja pyrimme salaamaan ja torjumaan häpeää monin eri tavoin. Ratsastustuntikaveri on voinut taivastella, miten et vieläkään saa hevosta kulkemaan “peräänannossa”, joten häpeän pelossa sahaat heppaa huomaamatta, jottei huonommuuttasi havaita (ja podet sitten häpeää tästä). Häpeän pelossa elämästä tulee helposti kulissia. Ovatko merkkivarusteet minkään arvoisia, jos ne on hankittu korkeakorkoisilla osamaksuilla? Onko trendikkään valmentajan opissa ratsastaminen mielekästä, jos hevonen on epämääräinen? Onko epävarman ratsastajan pakko hypätä laadukkaalla hevosellaan metriä, vai onko itseluottamuksen haku pikkuesteillä noloa? 
Häpeän ottaessa vallan mitkään onnistumiset eivät riitä meille itsellemme ja suorittamisen kehä vain vahvistuu. Tuntihepan “peräänantoon” sahaamisesta tulee paha mieli ja tiedät, että se on väärin – muttet voi lopettaa, sillä sinua pidettäisiin huonona ratsastajana. Ja joutuisit häpeämään. Kulissien pitäminen pystyssä kaikin tavoin käy raskaaksi: et kehity ratsastajana sahaamalla hevosta, osamaksumerkkivarusteista kertyy summa, jonka kanssa olet pulassa, pitkään epämääräisenä suorittanut hevonen hajoaa, pelokas ratsastaja lopettaa maailman parhaan harrastuksen. Kaikki vain häpeän vuoksi. 
Millainen ihminen saa sinut tuntemaan häpeää? Nöyryyttävä ja aliarvioiva tyyppi tuskin on tosiystävä. Usein tällainen tyyppi kääntää omaa epävarmuuttaan muihin, jotteivat hänen omat heikkoutensa paljastuisi. Tällainenkaan toiminta ei poista häpeää, vaan vahvistaa niitä pohjimmaisia, omia epävarmuuksia, joiden vuoksi on alennettava muita. Kannustamme karistamaan huonommuuden tunnetta aiheuttavan “kaverin” elämästä – oman hyvinvointisi vuoksi, sillä pitkään jatkuneena häpeän tunteet vaikuttavat minäkuvaan sekä muille kehon ja mielen sairauksille. 
Onneksemme iän tuoman ymmärryksen ja itsetuntemuksen ansiosta häpeän tunteet usein hälvenevät. Esimerkiksi meitä ei haittaa lainkaan, että ratsastamme niin huonosti. Ratsastus on meille vain osa hevosharrastusta, ja vaikka haluammekin jatkuvasti kehittyä, haluamme olla vain tavallisia harrastajia (elämässä on kuitenkin muitakin tavoittelemisen arvoisia asioita kuin GP-radoille pääsy). Meitä ei myöskään hävetä omistaa joidenkin mielestä noloa pikkuponia ja ihmettelemme aina, kun joku kysyy “haluaisitteko vaihtaa Kanelin isompaan hevoseen?”, ihan kuin pienen ponin omistaminen olisi rangaistus, jota suoritamme. 
Kannattaakin kuunnella itseään ja harrastaa tavalla, joka tuottaa iloa itselleen. Paremmaksi ratsastajaksi kehittyy ahkeralla harjoittelulla ja oman keskeneräisyyden tunnistamisella, merkkivarusteiden eteen on tehtävä paljon työtunteja ja säästettävä, pienikin epämääräisyys hevosessa kannattaa selvittää heti, vaikka se tarkoittaisi oman ylpeyden nielemistä. Jos jännittää tai jokin epäselvää, kannattaa pyytää ohjetta tai apua. Tallilta löytyy aina joku, joka opastaa hymyssä suin. 
Vaikka häpeä on tunteena ikävä, se on silti tarpeellinen ja estää meitä loukkaamasta ja satuttamasta toisia. Kun tunnistat häpeän, osaat asettua toisen asemaan, tsempata ja pyytää tarvittaessa anteeksi. Nämä ovat taitoja, joita hevospiireissä tarvittaisiin enemmän.