Kaneli on ollut koko ikänsä kengätön. Ei siksi, että meillä olisi jotain rautakenkiä vastaan, vaan siksi, että kengättömyys on sopinut Kanelille hyvin. Hevosen kengitys (ja kengättömyys) jakaa paljon mielipiteitä, vaikka fakta on, että tässäkin asiassa hevonen on yksilö – mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. 

Kavion tehtävä on turvata ponin jalkojen verenkierto ja aineenvaihdunta. Toisin kuin voisi luulla, säde ei ole se osa, joka pumppaa verta jalkoihin, vaan itse kavio (joka siis on täynnä hermoja ja verisuonia) laajenee ja supistuu hevosen liikkuessa. Kengitys siis hidastaa kaviomekanismin normaalia toimintaa, haurastuttaa kaviota sekä hidastaa kavion luonnollista kasvua. Kun ponin kaviomekanismi ei toimi, myös iskunvaimennus puuttuu. Zürichin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan asfaltilla kävellessä kengällisen hevosen koko jalan tärähdys on 80% suurempi kuin kengättömän. Kengättömyys siis suojaa ponin jalkojen jänteitä ja niveliä. Ponin käyttö- ja elinikä siis pitenevät, kun jalat pysyvät kunnossa. Kengätön hevonen myös palautuu rasituksesta nopeammin, sillä toimiva kaviomekanismi huolehtii koko jalan aineenvaihdunnasta. Kanelin jalkojen iskuvaimennuksesta huolehdimme kengättömyyden lisäksi käyttämällä suojia lähes kaikenlaisessa liikunnassa sekä kylmäämällä jalkoja ennaltaehkäisevästi, sillä toivomme sille mahdollisimman pitkän ja terveen elämän. 

Ilman kenkää poni tuntee paremmin, millaisella alustalla se seisoo. Tämä on saaliseläimen selviytymisen kannalta olennaista ja kengättä jättäminen lisää ponin mahdollisuuksia elää mahdollisimman lajityypillistä elämää. Lisäksi kengätöntä uskaltaa tarhata muiden lajitovereiden kanssa, sillä kengätön ei pääse leikkiessä vahingossakaan vahingoittamaan toisia kovilla potkuilla tai hokeilla (Kanelilla tosin ei tällä hetkellä ole sopivaa tarhakaveria kengättömyydestä huolimatta). Koska kengätön tuntee alustan paremmin, pystyy se liikkumaan luottavaisemmin ja varmajalkaisemmin. Kengättömyyden hyvänä puolena mainittakoon vielä se, että lika ja tilsat eivät tartu kengättömään kavioon yhtä helposti kuin kengälliseen. 

Kengättömyydessä toki on huonotkin puolensa. Koska kengättömälle ei saa hokkeja, vaikeutuu hevosen liikuttaminen liukkailla keleillä. Kanelikin on tyypillisesti saanut pienen loman aina kelirikkojen aikana, mikä on ollut tärkeää nuorelle ponille. Kengättömänä myös riski liukastua tarhassa tai matkalla tarhaan/talliin on suurempi – toisaalta kengätön tuntee paremmin maan liukkauden jalkojensa alla, joten se osaa myös olla varovaisempi ja katsoa mihin astuu. Ja ainahan hevoselle voi ostaa bootsit, jolloin liikuntaa voi harrastaa liukkaista pohjista huolimatta. Bootsesista meillä ei ole kokemusta, emmekä ole niistä järin innostuneita. Olemme myös  pohtineet itseasiassa useammankin kengittäjän kanssa sitä, että Kanelin (etupään) kengittäminen ei liukkaiden yllättäessä ole lainkaan huono vaihtoehto, eivätkä sen vahvat ja hyvänlaatuiset kaviot vaurioidu kausiluontoisesta kengityksestä. Ongelmana sen sijaan on Kanelin toisen takajalan lievä sisäkierto: laittamalla takajalkoihin hokkikengät ponin jalkaan kohdistuisi tarpeetonta lisärasitusta, joka varmasti pitkällä aikavälillä aiheuttaisi problematiikkaa (hokin tavoin myös nastabootsilla on vastaava vaikutus).

On myös muistettava, ettei kengättömyys ole kaikille hevosille paras vaihtoehto. Urheiluhevoset tarvitsevat kenkiä lähes poikkeuksetta estämään kavion liika kuluminen. Lisäksi kengityksellä voidaan korjata jalan virheasentoja ja näin vaikuttaa hevosen hyvinvointiin. Yhä yleisempää onkin, että eläinlääkärit ja kengittäjät tekevät yhteistyötä – esimerkiksi klinikoilla on usein tätä varten omat kengityssepät. Hyvin tehty, ammattitaitoinen kengitys ei vahingoita kaviota, eikä hevosta pitäisi jättää kengättä siksi, että naapurin kaiman serkun saunakaverin hevonen on joskus kengitetty virheellisesti. Kengitysasioita pohtiessa kengittäjän lisäksi myös eläinlääkäriltä voi kysyä mielipidettä asiaan. Esimerkiksi Kanelin kavioista otettiin vastikään röntgenkuvat, jotta mahdolliset erityistarpeet pystytään huomioimaan vuolussa sekä mahdollisen kengitystarpeen ilmetessä.

Yksi seikka, joka meitä huolettaa kengättömyydessä, on tee-se-itse -meininki ilman riittävää tietotaitoa. Usein varsinkin (pienten) ponien ja harrasteratsujen kanssa päädytään siihen, että eläin pidetään kengättä, koska se on halvempaa ja vuolun ”voi tehdä itse”. Kavionhuoltoon liittyviä (verkko)kursseja on kenen tahansa saatavilla ja kuka tahansa “asiantuntija” voi sellaista myydä. Mielestämme on hienoa, että hevosten omistajat ovat valveutuneita ja kiinnostuneita oppimaan kaviosta, mutta muutamasta kympistä muutamaan sataseen maksanut kurssi ei tee kenestäkään ammattilaista. Kengittäjällä (eläinlääkäristä puhumattakaan) on takanaan monivuotinen, ammatillinen koulutus sekä usein myös lukemattomia työtunteja ja sitä kautta hankittua osaamista erilaisista asiakkaista (ja eläinlääkäriltä löytyy myös röntgenlaite – maagista röntgenkatsetta kun ei yhdelläkään ihmisellä ole). Pahimmillaan itseopittu vuolu (tai kengitys) voi aiheuttaa suurta vahinkoa, vaikka tarkoitus olisi ollut hyvä. Kengättömän ponin kavioiden hoito on yhtä tärkeää kuin kengällisen ja se tulee tehdä aina asiantuntijan toimesta. Itse emme uskalla (emmekä halua) koskea Kanelin kavioon muuta kuin pakon edessä ja asiantuntijan ohjeistuksen perusteella.

Huom. Tämä postaus on kirjoitettu yleistäen (sillä toki on niitä poikkeuksiakin) ja pohjautuu ainoastaan meidän kokemuksiin ja ajatuksiin aiheesta.

Postauksen kuvat: Suvin.net